last update: 27. 07. 2002                                                                           |  vieraskirja  |  sähköposti  |  pääsivu   

SHAMSHAD ABDULLAJEV – RUNOT

MYYTTI Nuori mullah seisoo suonikkaalla kummulla, punatukkainen turkkilainen on turhautunut rajaseutujen uuvuttavaan tapahtumattomuuteen. (Ei ole maailmassa paperia, joka kieltäisi meitä nauttimasta kuoleman makeaa juomaa, hän sanoi.) Laaksossa, tasaisten hautarivien välissä, on keltaisten pensaiden alla savikyttyrä, ilma saas teista raskas. Hän näkee etelän kädet hautamonumenttien ihottuman yllä, on heinäkuun puoliväli. Miehen harmaa aataminomena peitti kappaleen kannokkoista aukeaa ja kaukana näkyvän valkaistun siirtomaatyylisen talon. Kasvoin loisessa paikassa, mutta kaupungin laitamilla minäkin, sanoi sumun verhoama mies (nuoren buharalaisen kuparikasvoilla ei ole selkeitä piirteitä). Hetkeä aiemmin savunharmaa puhuri on pyyhkäissyt tien yli, ja sinä aljet silmäsi, niin kuin taivaallinen korkeus olisi imenyt Useensä keskipäivän auringon. Kotiin laahustaa kourallinen ihmisiä, haastelevat kärpäsiä, joukko unissakävijöitä. Ajattelen, kuinka he etääntyvät kumarassa rosoisiksi haljenneiden seinien läpi, ja nuutunut pilkantekijä istuutuu katonreunukselle pitkään perjantaihin. LÄHITIENOO No niin, vuoristokylien ilmestysten keskellä kahden kilometrin päässä kaupungista näkyy nuoruusvuosien vanha, tyhjä allas, sen ruosteinen kulma. Mosaiikkipohjalla ei ole edes pahanhajuista vettä. Rapistuneiden pylväiden välissä on muutama peittämätön pää. Miehen vanhanaikainen viitta on mukava syysharmaudessa, siellä, suurten pääkaupunkien ulkopuolella, kuivien savitiiliraunioiden luona hän ottaa askeleen rikkomatta mykkää kohtausta: terävä ulkonema vielä kauempana silta ilman aurinkoa, ja sen takana puiston umpikuja, jossa on lukuisia madonsyömiä patsaita. Viiden, kuuden mukulakivilaatan sammaloitunut paise, rannan uuma sinisen liman peitossa – jonkun otsa, paikallinen kopea baburidi, syntymämerkki kulmakarvojen välissä. Tämä kasvottomuus kasautuu täyttääkseen tulevan yltäkylläisyyden – kerran, sitkeiden pelkojen keskellä, puutarhassa, isonveljen työhuoneessa, vierashuoneessa, keskipäivän teepöydässä. Mene, muukalainen. Uusi pyörre pöyhii hiekkaista nukkaa polveilevalla niityllä ja mustat lehdet hakkaavat niin kuin sormista ravistettaisiin rohtimia marraskuisen aamun satunnaisessa tuulenpuuskassa. VÄLIMEREN IKÄVÄ Tässä. Armas kurjuus kiinnittyy lähimpään autiomaahan. Täällä on avaraa, mutta silmät kiinni vielä avarampaa. Eilinen kirkkaus painostavassa esikaupungissa oli kuivempi, multaisempi. Ja raato sekoittuu leijailevaan tomuun kuin (umpimähkään) lehdessä teilatut persialaiset. Vapaus tukahduttaa vapauden. Alas, auringon nylkemän poikkipuun alle, on jäänyt tie. Kenelle ilmoittaisi?.. Muistuma kaukaisesta aidasta. Nainen aukaisi ikkunan kuin olisi heittänyt kädet levälleen ja muuttunut nimettömäksi. Kuumuus laskeutuu laajenevan autiuden ylle, huomenna on uusien ohikiitävien hetkien vuoro, matalien ränsistyneiden seinien keskellä savinen kirjoitus.) Rikkinäinen tuoli kyyhöttää ammoin hiiltyneen oven varjossa; taivaan valoläikät pieksevät portaita. On keskipäivä, ampiainen kiertää sanatonta kehää tunkion yllä. Rukoile, ettei se olisi sitä miltä näyttää. Veranta on tyhjä, vesi alkaa kiehua keittiössä. Ennen pitkää muotopuoli, unohdettu Itä, kuin uusi pakolainen, valitsee hidastetun katseen, joka piileksii mustana vakan alla. Kukkula ja autiomaa kaupungin takana tuovat mieleen meren karvauden. VIIKONLOPPU: KÄVELY YSTÄVÄN KANSSA Ja me astuimme kumpareiselle aukealle, niin avaralle, että tehty matka tuntui pitemmältä. Mutta aidan ränsistynyt taite, sen kirpeänvihreä sammalpeite ja löyhkäävä tuulenpuuska, joka ylitti meidät umpikujasta - selän takaa, kuten aina -, tukahduttivat koristeiden kertoman tahmeaan, epäsointuiseen harmauteen. Niin tukahtui Pariisikin, kun Rousseau loi kaupunkiin ensi silmäyksensä. Suikertelevan tomun ja kuohkeiden, oraalla olevien pensaiden kovaksi puristama halpa lakeus - tässä se on. Hiljaisuus saa meidät hidastamaan askeleita. Ja kaikkialla hengittää se, jokin. Kevyt aika kuluu hitaasti, aurinko hehkuu, kovakuoriaiset siirtyilevät raskaasti kuin yrmeät pyhiinvaeltajat sänkipeltoa pitkin ja - aina yhtä odottamatta - paljastavat kalvaan punertavat siipensä ja syöksähtävät lentoon. Kumma kyllä, me pelastumme, noin vain, pysyttelemme aina tasapainossa, kuten "ne". Olen kurkkuani myöten täynnä tätä kesäisen avaruuden teennäistä arkisuutta. Makaamme tallatulla niityllä kädet levällään - kaksi ristiä linnun näkökulmasta. Hypistelen nuorta ruohonkortta ja tarraudun kynnellä katoavaan haurauteen; sinä siinä luet, miten Rimbaud teki (ja tekee) kuolemaa: tuskan kuiskaamia sanoja - "allah karim", mutta enkeli on jo kaapattu (kuten aina sunnuntaisin). KAUPUNGIN LOPPU, UNI Niin, hän sanoi, Arno-joesta näet kuvajaisesi, itsemurhaajat hyppäävät toisiin jokiin. Alat hourailla. Ilma on painunut saviseen mehiläispönttöön ja me sen mukana. Kesän valo leikkaa kadut syvyyssuunnassa. Niin paljon salattuja puolia; keskipäivän kouristus -ja on kuin kohti turvonnutta ikkunaa viuhuisivat numidialaiset nuolet. Oven takana on kiviromua, sinä tukehdut, kissa tuijottaa känsäisten muurien luota ja firenzeläinen elokuva peittyy kokonaan heliofobian täpliin. Auringonsäde tunkeutuu läpi huoneen, mittailee vihaista nukkaa jalkojen alla ja härnää ovelalla viirulla yhteenpuristettuja huulia, kylvää niille miedon houreen: Italiam, Italiam, ja lumous raukeaa. Eteläinen kiusa jää silmänalusiimme kuin kärventyneen laavan kuoreen; me olemme täällä. Mies ja maisema hämärtyvät kaukana kuin tuhka. Suom. Riina Katajavuori Nämä runot ovat julkaistu vuonna 1997 kirjassa "Kuka puhuu – kaksitoista runoilijaa Suomesta ja Venäjältä" (Atena Kaustannus Oy Jyväskylä)

ylös

|  vieraskirja  |  sähköposti  |  pääsivu