last update: 27. 07. 2002                                                                           |  vieraskirja  |  sähköposti  |  pääsivu   

HAMDAM ZAKIROV – RUNOT

ILTA Kumartuneena poika juo ruostuneesta putkesta. Sitten hän käy taas tarkkailemaan kanoja, kalkkunoita, jotka puikahtelevat, etsiskelevät jotain tallotussa ruohossa, laskeneessa pölyssä. Me menemme ohi. No nyt olemme kotona. Paino, joka kiristi huuliamme haihtuu heti kun kynnys on ylitetty. Täällä ei ole hätääntyneitä katseita, paitsi näitä – tauluissa, seinille ripustetuissa valokuvissa, – kaikkiaan tavanomaisia, harhailevia: kuolleita hyvällä tavalla. Kotitöitä – laittaa teepannu, vaihtaa vaatteet, ottaa suihku, panna levysoitin vähän hiljemmalle, jokunen tyhjä fraasi, selailla divaanilla jotain lehteä ja odottaa, että pimenee ja eläimellinen pelko kiskoo meidät toistemme luo. Mitä vielä? Vielä halu, ettei aamu tulisi – haaveilla pitkässä unessa, missä lapset laulavat: "Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana."* Se olisi ollut paikallaan. Miten sinun mielestäsi? _____________ *Mat.11.17. tekstistä A.Menj: Ihmisen poika. Osa 2, luku 6. ADONIS. KESÄ Yön hiljaiset tuoksut. Lehti, valkeaksi huuhtoutunut, täyttää sokean vaikenemisen. Aro, hyppyrotan pelokkaan  liikkeen, kotkan unisen katseen läpäisemä hengittää sarastusta. Meiltä vaaditaan miehuullisuutta; tässä ja nyt. Sydän vastasi kutsuun – valkoinen tila, verinorot, jälkiesi jälki usvaisessa puheettomuudessa. Aamu. Linnunpojan ensi askeleet taivaan suuntaan – oksalta oksalle, räpistele siipiä, no. Minun taas ei ole suotu ottaa askeltakaan. Ja sinä puhut: "Meidät on tuomittu vapauteen, mutta menetimme sen heti. Rukoile hiljaisuudessa", puhut, mutta itse laitat päälle REM:in, ja tanssit kuin niiden solisti kohuvideolla. Ja sinä kadotat uskontosi. Ja minä. Samalla kun nauravat työt valitsevat kukkia ja jumala hymyilee nupuista. Sano, mitä minä miehuullisuudella, jos sinä käännyit minusta, minun kultaiseni? SALATTUA ETSIMÄSSÄ Aurinko: kipu on lakannut. Sarastus herättää halut, ja haluttaa tuntematonta, uutta, ja hiekan ja lehvistön hellä luode nääntyy lämpimän aamun syleilyissä. Tila ilman salaisuuksia, tuttu etukäteen. Ja silti – pieni lohtu – sataan kertaa kuljettu reitti, ja mahdollisuus olla näkemättä, vilkaisematta sitä, mitä tapahtuu ympärillä. Ilma tuoksuu vihreältä, hullaannuttavalta myrkkyjuomalta – keuhkot täyttyvät – Isän hengityksestä. Taivas arjalainen. Taivas, ja me rukoilemme sitä joka päivä, ja eikö sanojamme kuulla? Me kierrämme rakennustyömaat, missä kukon metakka kanojen ympärillä, eikä muuta asutettua. Vain hampunversoja, kätkettyjä nurkkia, piikkiruoho kitkemättä kasvimailta monettako vuotta ja, aidan luona, kaksi poikasta verhonaan tupakansavu ja sanat, joita mekin kerran heittelimme toisillemme kuin pingispalloja. Tämä punainen aurinko syksyn piikkioksien seppeleessä – varhainen ehtoo, jo kaksikymmentä seitsemän ja, kuka tietää mitä vielä tulee. Me liu'umme pimeneviä portinaluksia, vaikka toiset ajat ja tavat, ja tämä kaupunki, jossa kasvoimme, jossa enää emme voi elää, sanot sinä. Vaan jotain ehkä jättivät meille kaikkialla olevat henget. Vaikka vain hiljaisen kuoleman auringon poltteessa tai unen villiintyneen viinirypäleen varjossa, keskipäivällä, kun vain muurahaiset tutkivat paratiisillisten katveikkojen lähiseutuja. Suom. Jukka Mallinen

ylös

|  vieraskirja  |  sähköposti  |  pääsivu