|
Paikkakunta kayttaa
ihmista: hanen keskittyneisyyttaan, hanen oleskeluaan optisessa
melankoliassa. Kuin heijastus peilissa se tarvitsee sivullista
katsetta ilmestyakseen ja paljastaakseen itsensa. Silmat ovat
auki, ja ulkoinen maailma (eramaasta arkisiin kasvoihin) valelee
ne nakemisella, joka ikaankuin muuttuu nahdyn, ei suinkaan
katsovan privilegioksi. Tila on vaistamatta vuotanut havainnoitsijaan,
ja katse juuttuu hetkessa omaan levallaan oloonsa. Kaiku tukeutuu
kaikuun: katsova ja paikkakunta aivankuin jankuttavat toisilleen,
juoksematta edelle ja jaamatta jalkeen - samanaikaisesti.
Sikali kun olet vilpiton maisema toistaa kuin kaiku rakastettua
viritystasi, hiljaista impulssia, vihjausta. Todellakin: aavistat
sopimuksen, jonka olemusta ja heilahduslaajuutta ei pysty
ikina maarittelemaan.
Kuva suorastaan sataa tayteen
aanettoman katsojan uskollista uteliaisuutta. Tama yhteys
ei rakasta, vaan kaihtaa pohdiskeluja ja royhkeaa jarkevyytta;
se vain ottaa vastaan vaistomaisuuden ja pyyteettoman harhailun
vaiteliaalta persoonalta, joka ikaankuin lahettaa itseaan
vastaan hellittamattoman maiseman. Ekstaasi on varsin painokas
oikeutus sellaiselle jannitteelle, vaikka arvoituksellisuus
kuolee joka hetki jokaisessa sydamessa, niin aivan yhta usein
se heraa kuolleista. Intohimo, joka pakottaa lansimaiset tekijat
lahjoittamaan lyyrisen transsin hataantyneella kouristavalla
pikkutarkkuudella kylmalle paperille, itaiset taas - kohottamaan
valituksen ja sentimentaaliset abstraktiot aitelassa helteessa,
- on yhta ja samaa purkausta. Runoilija jatkaa tietaan paikan
huhuilemana, tormaillen valista omien unelmiensa ja aikomustensa
usvaisiin todisteisiin. Kaikkialla on loytoja, itse kohtalon
kylvamia ja visuaalisten pitojen huippukohtaan paastamia.
"Urkkija" lahenee askel askeleelta maaratyn maiseman
tunnetta, katoamattoman lokaalisuuden tunnetta, joka synnyttaa
joustavasti ja peraanantavasti vaihtelevan runollisen massiivin.
Maa, esineellisyys, ilmasto ovat tekijantemperamenttiin juurrutettuina
silminnahtavasti vaarassa jaada suureksi osaksi otoksen ulkopuolelle,
mutta kuitenkin ne ruokkivat matriaalia ja kielta, joissa
toimii toinen laki.
Kolikko putosi kadesta, vieri
huoneen nurkkaan ja sai vasta siella itsensa kiinni. Tama
pieni tapahtuma kokosi tajuntaamme tuhansia kuvia, jotka tuskin
kuuluvat kenellekaan. Syntyy vaikutelma, etta elama suorittaa
salto mortalen pyrkien loikkaamaan pois luotettavasta reaalisuudesta
ja tekeytymaan mykkyydella tayttyvaksi metaforaksi. Runollinen
ponnistus tarvitsee ajoittain produktiivista falskiutta -
puhtautta ja kirjaimellisuutta: keltainen niitty, musta harka,
kirkas veitsi raskaana olevan naisen kadessa hellepaivana,
palanut pensas avoimen oven takana, pimea kuumuus, alastomuus
ja vaikeneminen, tarkkaavaisista ehdollisuksista ja uusista
artikulaatioista riippumattomat - ne ovat sekoittuneet kielellisen
intimisaation venyvaan prosessiin ja kiskottu toiselle perakkaisyyden
tasolle pitkin allusiivista ketjua tai yksinkertaisesti intuitiivisesti
kesyttamattoman horjahtelevasta halvasta alatason alkuvoimasta,
ja puhe kiertelee mielettomana lingvististen mytologioiden
virrassa.
Paikkakunta, joka vetaa puoleensa
mehukkaiden paivien taakkaa: olet sen suojelema, ja juuri
silla se, asettautumaan ehtineena, juurtuu havainnoijaan,
on sinun varjelemasi. Ikkuna-aukossa viimeisiin tapliin saakka
seurattu lakeus, jonkun itsevarman astunnan hyvailema nakyma
- se on puristettu ja hylatty tasankolaiseen tarttuvuuteensa,
takalaiseen lasnaoloon. Tama ahdistettuna oleminen kiihdyttaa.
Se - kevyet innoitukset ovat riittavia - lupaa kiristaa tavanomaisen
tapahtuman tiukkaan muotoaluovaan tarkoitukseen. Aina uudestaan
aavistan varsin laajan ja virtaavan rakenteen, jonka teoksen
lopussa valottaa murheellinen kirkkaus ja hiljaisuus. Auden
tunnusti kerran, etta han ajattelee koko ajan runoa, varsin
pitkallista, sulautuakseen siihen. Tama on pitka meditatiivinen
teksti, missa moni asia on ilmaistu monen asian kautta, koska
sen luoja kiskoo maailman pitkin horisonttiviivaa, pitkin
laajalleen avattua maan eeppisyytta. Han herattaa minut unohtamaan
paljon muita kombinaatioita, han auttaa kestamaan edellisten
ja seuraavien sukupolvien runollisen vilskeen rynnakon; hidas
intonaatio ja neutraali, kumea aanenvari, samanlaiset runon
joka pisteessa, pakottavat maisemasta maisemaan paimentavan
varittoman painavuuden, alas suunnatun, savuavaan maahan;
enteiden jarjestelmassa olemassaolevat yksinaisyys, liha,
autius. Tallaisia kehkeytyneisyytta ja kuvauslenkkien pitkaveteisyyksia
pidattaa nimenomaan jokainen tuuma tarkasteltaa ymparistoa,
joka huuhtelee diffuusia poetiikkaa ja hamarapiirteisyytta.
Jotta saisi kokonaisuudessaan kiinni etaammalla pilkahtelevan
ja "kylanaidalla" erotetun liikkumattomuuden ja
liikahtelun maantieteen, ei ole pakko sukeltaa esiin pienen
pienesta yksityiskohtaisuudesta yhteiseen tilaan tai - painvastoin.
Ei pida vieda ulkoista kiihkoon, myrkyllisesti tungeksiviin
topografisiin pikkukapineisiin saakka. Perinpohjaisuus ei
tassa tapauksessa lupaa tyylillista vapautta ja sointuvia
akustisia yhteensolmiutumisia, vaan epajarjestysta ja ahdasta
melua, ja silloin nahty maisema lopettaa ylikypsan silmallapidon,
jonka maailmaan on tyrkannyt vieras usvainen voima. Tietenkin
on valttamatonta ottaa huomioon sukkelan tyhjyyden heikko
savy, maarittelemattomyys - tekijan karsivallisesti ja rauhallisesti
hellima vaisteleva ja pelastava "tyhja vali", joka
paljastaa tekstin tuntemattomuuteen ja varinaan.
"Montpellier muistuttaa
Ferganan lahitienoita", kirjoitti ystavani Ranskasta.
Ja niin olen uppoutunut tahan lauseeseen, sen todenperaisyyden
ja raskaan laheisyyden kannattelema. Muurin nurkka, ilma esineiden
ymparilla, tuhkainen lohkeillut tie, saviset luhistumat, koirat
harjoittavat harjoittavat elinkeinoa polyisella olemisella,
vasynyt nakyvaisyys, hyvaa uutista vajaa. Esine, esine ja
esine saavat tassa yhden merkityksen hurman ja jaahtyvat nopeasti
tuoden tanne kestavan ihmisettomyyden oireet ja kuningaskunnan,
vihrean-lakastuneen topoksen. Tama monotonisuus on vain seurausta
odottamattomasta euforiasta, jonka alkulahdetta tuskin voi
loytaa. Rakastan kaupungin lahitienoita, missa sufilainen
huokaus nayttaa olevan valmis ottamaan ja omistamaan minka
tahansa pikkuseikan ja universumin...
ODOTUS
Runoilija on olemukseltaan vojager,
joka haluaa vapautua nimien despotismista ja yrittaa maanitella
jotain persoonatonta. Kiireesta kantapaahan on hanet kyllastetty
pimenevien runojen aromaatilla, riistetty ja lapaisty jonkin
merkin odotuksella, joka viivastyy loputtomasti. Han varaa
konkreettisen paikkakunnan eika paasta mistaan hinnasta ohi
edes hetkellista kareilua: milligramma edustaa vaa'assa taytta
tyhjaa, mutta tilaan asetettuna se on merkityksellinen. Parhaat
runot on hiottu kokonaisvaltaisuudella siita huoliomatta,
etta ne puhuvat paamaarattomyydesta, joka varjostaa ideaalin
kiireisen ja erehtymattoman etaantyneisyyden (olemmehan sopineet,
etta maisema saapuu runopersoonan luo hanen omista syvyyksistaan,
joka toistaiseksi ei ole ruumiillistunut arkiseen toteutuneisuuteen).
Tarkeaa on, etta runoilija ei sulje itseaan mukavaan informatiiviseen
pesaan, joka edeltaa tunteiden ja riutumisten tuulahdusta.
PAKO
Ottaa kiinni, ymmartaakseen
etta on jo paastanyt irti, - sita on runollinen aikomus. Lyyrinen
kirjoitus kasvaa muistittomuuden ansiosta ja samalla aarimmaisen
sisaisen kurin - funktionaalisuus ja salaisuus naamioivat
ja pehmentavat moitteettomassa luovassa toiminnossa havainnoitsijan
kahnausta kaikkialta tyontyvan keskinkertaisuuden kanssa.
Tahan episodiin kasaantuu laitoja myoten myos vaistamattoman
paon ilmapiiri. Nykyaan tila haluaa livistaa ja tekeytya kaikkialla
vallitsevan mimikrian keskella ideaalimuodoksi: ei-miksikaan
(kuten esimerkiksi Peter Gotharin filmissa, missa se osoittautui
pikkuriikkiseksi ja katosi kokonaan, kun musta amerikkalainen
kysyi onnettomalta madjaarilta: "Unkari, missahan se
on?"). Siten paikkakunta kadottaa kotoisuuden, luottavaisen
tiiviyden tilan ja luovuttaa osan toiselle spektaakkelille
- autioitetun runoilijan kuiville epailyille, joka parhaina
hetkinaan haaveili hukkuvansa Valimereen, missa unohdus ja
kypsyys viiltavat silmaa - kaantyvansa pois omasta historiastaan
tai painvastoin pudota sen asettelemien ansojen tukehtumiseen.
Joten: kaksi tilannetta, kun
paikkakunta ottaa vastaan ja jattaa meidat. Ensimmaisessa:
se tihkuu syovyttavasti jonkun herkkaan ainokaisuuteen ollen,
muuten, sen alaisuudessa. Toisessa: subjekti syyttaa tapahtuvaa
ja rankaisee sita aivan toisen aitouden materiaalilla. Uppoutua
tamanhetkisen todellisuuden hyvailevaan vareeseen? Tai ottaa
vastaan tamanpaivan tuskan maanitteleva takaus ja tunnussana?
Valinta on meidan.
JALKISANAT
Pidan melankolian kirjallisuudesta,
tasmallisyydesta ja salaisuudesta.
Pidan maaratysta produktiivisesta
falskiudesta, joka sallii kirjailijan olla lahella laheisyytta
,kun muutama falski komponentti tekstissa muodostaa kokonaisuuden
aitouden.
Luotan sydameen, joka erottaa
runoilijan, joka omistaa oman sisaisen maansa runoilijasta,
joka on uppoutunut kirjallisille esikuville vastaavuuksien
virtaan. Yhdelle riittaa henkays, ja han saa paratiisin: toinen
joutuu karsimaan vuosikymmenia, ja piilottaakseen muokkautuneisuutensa
olemaan jokapaiva lasna kirjallisuudessa, kielen ahertaja.
Rakastan lahitienoita - se
ei ole kaupunki, ihmisten hyodyllinen liike kauppakeskukseen,
eika bukoliikan pehmentama maalaismaisema, se on puolivali,
joka varahtelee siita, etta se on loydetty.
Minuun vaikutti aina, kun tekija
tietoisesti tai selittamattomasti pyrki alleviivaamaan, etta
kaikki liukuu hanesta - tama on sellainen katse, joka tekee
runolliseksi minka tahansa faktan, joka on kaukana hypnoottisista
adaptaatioista.
Minusta olisi mielenkiintoista
tavata kuluneen vuosisadan romantismi, jokas olisi paljastettu
tamanpaivaisen reflektion kielessa.
Kuitenkin vahva on vain arkisuus.
Jos et hyvaksy jokapaivaista eetosta ja ulkoisten tapahtumien
hyodyllisyytta, niin kohtalo antaa sinulle apaattisen hyllyvyyden
ja pari-kolme maisemaa suoraan silmiin. Mutta onnellinen ihminen
omistaa juuri pienuudessa maailman, han ammentaa meditatiivisen
varinan ja kauneuden autioilta kaduilta ja vasyneilta kasvoilta
polyisessa ilmassa.
Illuusio tarvitsee maallista
materiaalia osuakseen yhteen konkreettisen paikan lammon kanssa,
ja silloin ei pettymys tule kohtakaan, ja komelo, liian myohaan
saapunut, ei koske sinuun.
Mita tulee lansi-itamaiseen
ykseyteen, niin se on mahdollinen vain runollisen seismiikan,
tavoittamattomien heratteiden, atmosfaarin ja haaveiden tasolla.
Suom. Jukka Mallinen
Alustus Mukkulassa vuonna 1997
|
