|
HAMDAM ZAKIROV – RUNOT
|
ILTA
Kumartuneena
poika juo ruostuneesta
putkesta.
Sitten hän käy taas tarkkailemaan
kanoja,
kalkkunoita, jotka puikahtelevat, etsiskelevät jotain
tallotussa
ruohossa, laskeneessa pölyssä.
Me
menemme ohi. No nyt
olemme
kotona. Paino,
joka
kiristi huuliamme haihtuu
heti
kun kynnys on ylitetty. Täällä
ei
ole hätääntyneitä katseita, paitsi näitä
– tauluissa,
seinille
ripustetuissa valokuvissa, – kaikkiaan
tavanomaisia,
harhailevia: kuolleita
hyvällä
tavalla. Kotitöitä –
laittaa
teepannu, vaihtaa vaatteet, ottaa
suihku,
panna levysoitin vähän
hiljemmalle,
jokunen tyhjä fraasi, selailla
divaanilla
jotain lehteä ja odottaa,
että
pimenee ja eläimellinen pelko
kiskoo
meidät toistemme luo. Mitä vielä?
Vielä
halu, ettei aamu
tulisi
– haaveilla pitkässä unessa, missä lapset
laulavat:
"Me
soitimme
teille huilua, mutta te ette tanssineet,
me
pidimme valittajaisia, mutta te
ette
itkeneet mukana."*
Se
olisi ollut paikallaan. Miten
sinun
mielestäsi?
_____________
*Mat.11.17. tekstistä
A.Menj: Ihmisen poika. Osa 2, luku 6.
|
ADONIS.
KESÄ
Yön
hiljaiset tuoksut. Lehti,
valkeaksi
huuhtoutunut, täyttää sokean vaikenemisen.
Aro,
hyppyrotan pelokkaan
liikkeen,
kotkan unisen katseen läpäisemä
hengittää
sarastusta. Meiltä vaaditaan
miehuullisuutta;
tässä ja nyt. Sydän
vastasi
kutsuun – valkoinen
tila,
verinorot, jälkiesi jälki
usvaisessa
puheettomuudessa. Aamu. Linnunpojan
ensi
askeleet taivaan suuntaan – oksalta
oksalle,
räpistele siipiä, no.
Minun
taas
ei
ole suotu ottaa askeltakaan. Ja sinä puhut: "Meidät
on
tuomittu vapauteen, mutta menetimme
sen
heti. Rukoile hiljaisuudessa", puhut, mutta itse
laitat
päälle REM:in, ja tanssit kuin
niiden
solisti kohuvideolla. Ja sinä
kadotat
uskontosi. Ja minä. Samalla kun
nauravat
työt valitsevat kukkia
ja
jumala hymyilee nupuista.
Sano,
mitä
minä miehuullisuudella, jos sinä
käännyit
minusta, minun kultaiseni?
|
SALATTUA
ETSIMÄSSÄ
Aurinko:
kipu
on lakannut. Sarastus
herättää
halut, ja
haluttaa
tuntematonta, uutta, ja
hiekan
ja lehvistön hellä luode nääntyy
lämpimän
aamun syleilyissä.
Tila
ilman salaisuuksia, tuttu etukäteen. Ja silti –
pieni
lohtu – sataan kertaa kuljettu
reitti,
ja mahdollisuus olla näkemättä,
vilkaisematta
sitä, mitä tapahtuu ympärillä. Ilma
tuoksuu
vihreältä, hullaannuttavalta myrkkyjuomalta –
keuhkot
täyttyvät – Isän hengityksestä. Taivas
arjalainen.
Taivas, ja me
rukoilemme
sitä joka päivä, ja eikö
sanojamme
kuulla? Me kierrämme rakennustyömaat, missä
kukon
metakka kanojen ympärillä, eikä
muuta
asutettua. Vain
hampunversoja,
kätkettyjä nurkkia, piikkiruoho
kitkemättä
kasvimailta monettako vuotta ja, aidan luona,
kaksi
poikasta verhonaan tupakansavu ja sanat, joita mekin
kerran
heittelimme toisillemme kuin
pingispalloja.
Tämä punainen aurinko syksyn piikkioksien
seppeleessä
– varhainen ehtoo, jo kaksikymmentä seitsemän
ja,
kuka tietää
mitä
vielä tulee. Me liu'umme
pimeneviä
portinaluksia, vaikka
toiset
ajat ja tavat, ja tämä
kaupunki,
jossa kasvoimme, jossa
enää
emme voi elää, sanot sinä. Vaan jotain
ehkä
jättivät meille kaikkialla olevat henget. Vaikka
vain
hiljaisen
kuoleman auringon poltteessa tai
unen
villiintyneen viinirypäleen varjossa, keskipäivällä,
kun
vain
muurahaiset tutkivat paratiisillisten katveikkojen
lähiseutuja.
Suom. Jukka
Mallinen
|
|
|
|
[Hamdam Zakirov]
|
|