FerLibr

Fergana piste Fi

www.fi

Fergana.fi

last update: 27. 07. 2002                                                                           vieraskirja  |  sähköposti  |  pääsivu   


pääsivu
vieraskirja
sähköposti



Myös meilla on (venäjäksi):
Ferganan kirjasto
H. Zakirovin arkisto
Ferganan aikakauskirja

Kavafis.ru
Uzbekistanin nykykirjallisuus

 


SHAMSHAD ABDULLAJEV RUNOUS JA PAIKKAKUNTA

Paikkakunta kayttaa ihmista: hanen keskittyneisyyttaan, hanen oleskeluaan optisessa melankoliassa. Kuin heijastus peilissa se tarvitsee sivullista katsetta ilmestyakseen ja paljastaakseen itsensa. Silmat ovat auki, ja ulkoinen maailma (eramaasta arkisiin kasvoihin) valelee ne nakemisella, joka ikaankuin muuttuu nahdyn, ei suinkaan katsovan privilegioksi. Tila on vaistamatta vuotanut havainnoitsijaan, ja katse juuttuu hetkessa omaan levallaan oloonsa. Kaiku tukeutuu kaikuun: katsova ja paikkakunta aivankuin jankuttavat toisilleen, juoksematta edelle ja jaamatta jalkeen - samanaikaisesti. Sikali kun olet vilpiton maisema toistaa kuin kaiku rakastettua viritystasi, hiljaista impulssia, vihjausta. Todellakin: aavistat sopimuksen, jonka olemusta ja heilahduslaajuutta ei pysty ikina maarittelemaan.

Kuva suorastaan sataa tayteen aanettoman katsojan uskollista uteliaisuutta. Tama yhteys ei rakasta, vaan kaihtaa pohdiskeluja ja royhkeaa jarkevyytta; se vain ottaa vastaan vaistomaisuuden ja pyyteettoman harhailun vaiteliaalta persoonalta, joka ikaankuin lahettaa itseaan vastaan hellittamattoman maiseman. Ekstaasi on varsin painokas oikeutus sellaiselle jannitteelle, vaikka arvoituksellisuus kuolee joka hetki jokaisessa sydamessa, niin aivan yhta usein se heraa kuolleista. Intohimo, joka pakottaa lansimaiset tekijat lahjoittamaan lyyrisen transsin hataantyneella kouristavalla pikkutarkkuudella kylmalle paperille, itaiset taas - kohottamaan valituksen ja sentimentaaliset abstraktiot aitelassa helteessa, - on yhta ja samaa purkausta. Runoilija jatkaa tietaan paikan huhuilemana, tormaillen valista omien unelmiensa ja aikomustensa usvaisiin todisteisiin. Kaikkialla on loytoja, itse kohtalon kylvamia ja visuaalisten pitojen huippukohtaan paastamia. "Urkkija" lahenee askel askeleelta maaratyn maiseman tunnetta, katoamattoman lokaalisuuden tunnetta, joka synnyttaa joustavasti ja peraanantavasti vaihtelevan runollisen massiivin. Maa, esineellisyys, ilmasto ovat tekijantemperamenttiin juurrutettuina silminnahtavasti vaarassa jaada suureksi osaksi otoksen ulkopuolelle, mutta kuitenkin ne ruokkivat matriaalia ja kielta, joissa toimii toinen laki.

Kolikko putosi kadesta, vieri huoneen nurkkaan ja sai vasta siella itsensa kiinni. Tama pieni tapahtuma kokosi tajuntaamme tuhansia kuvia, jotka tuskin kuuluvat kenellekaan. Syntyy vaikutelma, etta elama suorittaa salto mortalen pyrkien loikkaamaan pois luotettavasta reaalisuudesta ja tekeytymaan mykkyydella tayttyvaksi metaforaksi. Runollinen ponnistus tarvitsee ajoittain produktiivista falskiutta - puhtautta ja kirjaimellisuutta: keltainen niitty, musta harka, kirkas veitsi raskaana olevan naisen kadessa hellepaivana, palanut pensas avoimen oven takana, pimea kuumuus, alastomuus ja vaikeneminen, tarkkaavaisista ehdollisuksista ja uusista artikulaatioista riippumattomat - ne ovat sekoittuneet kielellisen intimisaation venyvaan prosessiin ja kiskottu toiselle perakkaisyyden tasolle pitkin allusiivista ketjua tai yksinkertaisesti intuitiivisesti kesyttamattoman horjahtelevasta halvasta alatason alkuvoimasta, ja puhe kiertelee mielettomana lingvististen mytologioiden virrassa.

Paikkakunta, joka vetaa puoleensa mehukkaiden paivien taakkaa: olet sen suojelema, ja juuri silla se, asettautumaan ehtineena, juurtuu havainnoijaan, on sinun varjelemasi. Ikkuna-aukossa viimeisiin tapliin saakka seurattu lakeus, jonkun itsevarman astunnan hyvailema nakyma - se on puristettu ja hylatty tasankolaiseen tarttuvuuteensa, takalaiseen lasnaoloon. Tama ahdistettuna oleminen kiihdyttaa. Se - kevyet innoitukset ovat riittavia - lupaa kiristaa tavanomaisen tapahtuman tiukkaan muotoaluovaan tarkoitukseen. Aina uudestaan aavistan varsin laajan ja virtaavan rakenteen, jonka teoksen lopussa valottaa murheellinen kirkkaus ja hiljaisuus. Auden tunnusti kerran, etta han ajattelee koko ajan runoa, varsin pitkallista, sulautuakseen siihen. Tama on pitka meditatiivinen teksti, missa moni asia on ilmaistu monen asian kautta, koska sen luoja kiskoo maailman pitkin horisonttiviivaa, pitkin laajalleen avattua maan eeppisyytta. Han herattaa minut unohtamaan paljon muita kombinaatioita, han auttaa kestamaan edellisten ja seuraavien sukupolvien runollisen vilskeen rynnakon; hidas intonaatio ja neutraali, kumea aanenvari, samanlaiset runon joka pisteessa, pakottavat maisemasta maisemaan paimentavan varittoman painavuuden, alas suunnatun, savuavaan maahan; enteiden jarjestelmassa olemassaolevat yksinaisyys, liha, autius. Tallaisia kehkeytyneisyytta ja kuvauslenkkien pitkaveteisyyksia pidattaa nimenomaan jokainen tuuma tarkasteltaa ymparistoa, joka huuhtelee diffuusia poetiikkaa ja hamarapiirteisyytta. Jotta saisi kokonaisuudessaan kiinni etaammalla pilkahtelevan ja "kylanaidalla" erotetun liikkumattomuuden ja liikahtelun maantieteen, ei ole pakko sukeltaa esiin pienen pienesta yksityiskohtaisuudesta yhteiseen tilaan tai - painvastoin. Ei pida vieda ulkoista kiihkoon, myrkyllisesti tungeksiviin topografisiin pikkukapineisiin saakka. Perinpohjaisuus ei tassa tapauksessa lupaa tyylillista vapautta ja sointuvia akustisia yhteensolmiutumisia, vaan epajarjestysta ja ahdasta melua, ja silloin nahty maisema lopettaa ylikypsan silmallapidon, jonka maailmaan on tyrkannyt vieras usvainen voima. Tietenkin on valttamatonta ottaa huomioon sukkelan tyhjyyden heikko savy, maarittelemattomyys - tekijan karsivallisesti ja rauhallisesti hellima vaisteleva ja pelastava "tyhja vali", joka paljastaa tekstin tuntemattomuuteen ja varinaan.

"Montpellier muistuttaa Ferganan lahitienoita", kirjoitti ystavani Ranskasta. Ja niin olen uppoutunut tahan lauseeseen, sen todenperaisyyden ja raskaan laheisyyden kannattelema. Muurin nurkka, ilma esineiden ymparilla, tuhkainen lohkeillut tie, saviset luhistumat, koirat harjoittavat harjoittavat elinkeinoa polyisella olemisella, vasynyt nakyvaisyys, hyvaa uutista vajaa. Esine, esine ja esine saavat tassa yhden merkityksen hurman ja jaahtyvat nopeasti tuoden tanne kestavan ihmisettomyyden oireet ja kuningaskunnan, vihrean-lakastuneen topoksen. Tama monotonisuus on vain seurausta odottamattomasta euforiasta, jonka alkulahdetta tuskin voi loytaa. Rakastan kaupungin lahitienoita, missa sufilainen huokaus nayttaa olevan valmis ottamaan ja omistamaan minka tahansa pikkuseikan ja universumin...

ODOTUS

Runoilija on olemukseltaan vojager, joka haluaa vapautua nimien despotismista ja yrittaa maanitella jotain persoonatonta. Kiireesta kantapaahan on hanet kyllastetty pimenevien runojen aromaatilla, riistetty ja lapaisty jonkin merkin odotuksella, joka viivastyy loputtomasti. Han varaa konkreettisen paikkakunnan eika paasta mistaan hinnasta ohi edes hetkellista kareilua: milligramma edustaa vaa'assa taytta tyhjaa, mutta tilaan asetettuna se on merkityksellinen. Parhaat runot on hiottu kokonaisvaltaisuudella siita huoliomatta, etta ne puhuvat paamaarattomyydesta, joka varjostaa ideaalin kiireisen ja erehtymattoman etaantyneisyyden (olemmehan sopineet, etta maisema saapuu runopersoonan luo hanen omista syvyyksistaan, joka toistaiseksi ei ole ruumiillistunut arkiseen toteutuneisuuteen). Tarkeaa on, etta runoilija ei sulje itseaan mukavaan informatiiviseen pesaan, joka edeltaa tunteiden ja riutumisten tuulahdusta.

PAKO

Ottaa kiinni, ymmartaakseen etta on jo paastanyt irti, - sita on runollinen aikomus. Lyyrinen kirjoitus kasvaa muistittomuuden ansiosta ja samalla aarimmaisen sisaisen kurin - funktionaalisuus ja salaisuus naamioivat ja pehmentavat moitteettomassa luovassa toiminnossa havainnoitsijan kahnausta kaikkialta tyontyvan keskinkertaisuuden kanssa. Tahan episodiin kasaantuu laitoja myoten myos vaistamattoman paon ilmapiiri. Nykyaan tila haluaa livistaa ja tekeytya kaikkialla vallitsevan mimikrian keskella ideaalimuodoksi: ei-miksikaan (kuten esimerkiksi Peter Gotharin filmissa, missa se osoittautui pikkuriikkiseksi ja katosi kokonaan, kun musta amerikkalainen kysyi onnettomalta madjaarilta: "Unkari, missahan se on?"). Siten paikkakunta kadottaa kotoisuuden, luottavaisen tiiviyden tilan ja luovuttaa osan toiselle spektaakkelille - autioitetun runoilijan kuiville epailyille, joka parhaina hetkinaan haaveili hukkuvansa Valimereen, missa unohdus ja kypsyys viiltavat silmaa - kaantyvansa pois omasta historiastaan tai painvastoin pudota sen asettelemien ansojen tukehtumiseen.

Joten: kaksi tilannetta, kun paikkakunta ottaa vastaan ja jattaa meidat. Ensimmaisessa: se tihkuu syovyttavasti jonkun herkkaan ainokaisuuteen ollen, muuten, sen alaisuudessa. Toisessa: subjekti syyttaa tapahtuvaa ja rankaisee sita aivan toisen aitouden materiaalilla. Uppoutua tamanhetkisen todellisuuden hyvailevaan vareeseen? Tai ottaa vastaan tamanpaivan tuskan maanitteleva takaus ja tunnussana? Valinta on meidan.

JALKISANAT

Pidan melankolian kirjallisuudesta, tasmallisyydesta ja salaisuudesta.

Pidan maaratysta produktiivisesta falskiudesta, joka sallii kirjailijan olla lahella laheisyytta ,kun muutama falski komponentti tekstissa muodostaa kokonaisuuden aitouden.

Luotan sydameen, joka erottaa runoilijan, joka omistaa oman sisaisen maansa runoilijasta, joka on uppoutunut kirjallisille esikuville vastaavuuksien virtaan. Yhdelle riittaa henkays, ja han saa paratiisin: toinen joutuu karsimaan vuosikymmenia, ja piilottaakseen muokkautuneisuutensa olemaan jokapaiva lasna kirjallisuudessa, kielen ahertaja.

Rakastan lahitienoita - se ei ole kaupunki, ihmisten hyodyllinen liike kauppakeskukseen, eika bukoliikan pehmentama maalaismaisema, se on puolivali, joka varahtelee siita, etta se on loydetty.

Minuun vaikutti aina, kun tekija tietoisesti tai selittamattomasti pyrki alleviivaamaan, etta kaikki liukuu hanesta - tama on sellainen katse, joka tekee runolliseksi minka tahansa faktan, joka on kaukana hypnoottisista adaptaatioista.

Minusta olisi mielenkiintoista tavata kuluneen vuosisadan romantismi, jokas olisi paljastettu tamanpaivaisen reflektion kielessa.

Kuitenkin vahva on vain arkisuus. Jos et hyvaksy jokapaivaista eetosta ja ulkoisten tapahtumien hyodyllisyytta, niin kohtalo antaa sinulle apaattisen hyllyvyyden ja pari-kolme maisemaa suoraan silmiin. Mutta onnellinen ihminen omistaa juuri pienuudessa maailman, han ammentaa meditatiivisen varinan ja kauneuden autioilta kaduilta ja vasyneilta kasvoilta polyisessa ilmassa.

Illuusio tarvitsee maallista materiaalia osuakseen yhteen konkreettisen paikan lammon kanssa, ja silloin ei pettymys tule kohtakaan, ja komelo, liian myohaan saapunut, ei koske sinuun.

Mita tulee lansi-itamaiseen ykseyteen, niin se on mahdollinen vain runollisen seismiikan, tavoittamattomien heratteiden, atmosfaarin ja haaveiden tasolla.

Suom. Jukka Mallinen
Alustus Mukkulassa vuonna 1997



[Shamshad Abdullaev]

SpyLOG

© FerLibr

vieraskirja  |  sähköposti  |  pääsivu   

Design by H. Zakirov, 2003